Aihearkisto: Luonnonmateriaalit

Sienijuttuja

Nummitatti, tavallaan roskasieni hiekkateiden varsilla, keräsin sitä kaksi muovikassillista ja 40 litran kattilani kävi ahtaaksi, mutta kaunista keltaista tuli.

Värjäsin lähes puoli kiloa Pirtin liukumeleerattua harmaata kaksisäikeistä karstaa.  Kivasti väri vaihtelee eri vyyhdeissä. Keskimmäiset vyyhdit laitoin samaan aikaan pataan. Langat olivat kakkoslaatua, mutta en huomannut niissä alunperin eroja, mutta eri lailla ne väriä imivät. Kolmas vyyhti pääsi pataan jonkun aikaa myöhemmin ja on siksi vaalein. Mutta nuo värierot eivät haittaa, käytän langan rekipeittoni reunoja kiertävään iskuhapsuun. Keltainen vyyhti on kahdella hahtuvalla yksisäikeiseksi kierrettyä hahtuvalankaa. Se imee väriä erittäin hyvin, on melkein kuin tuo auringonkukka.

Mökkitiellämme oli nähty karhun jäljet, viikkoa myöhemmin siellä oli taas jonkun eläimen  jäljet. Soitin niistä miehelleni ja hän käski ne valokuvata. Tällä kertaa kulkija ei ollut karhu, todennäköisesti ilves, mutta karhunkäävän löysin jälkien luota tienpenkasta. Niin riemuissani olin tuosta sienestä, että en hoksannut kuvata sitä kasvupaikassaan, vaan vasta pihanurmikolla. Seuraavana päivä ryhdyin värjäyshommiin. Karhunkääpää oli 1,150 gr

Ulkohellaani olen täällä monesti kehunut. Siinä on ensimmäinen vyyhti värjäytymässä levyn päällä, samaa hahtuvalankaa kuin tuo tattiliemessä ollut valkea lanka, ja uunissa on samanaikaisesti sienikiusausta. Tuliko sinulle nälkä? Se on tuon kuvan tarkoitus. Mutta ei tuona värjäyspäivänä kakki  kumminkaan ollut niin auvoista, ilman lämpötila oli alle 10 astetta, joten vähän vilpoista oli syödä tuolla katoksessa. Onneksi norppauimari oli edellisenä päivänä saapunut Lappeenrantaan, sillä on täällä Saimaan rannoilla joskus aika koleaa. Olin  koukussa tuon norppauinnin seuraamiseen, siksi se varmaan vieläkin kummittelee, vaikka sienistä minun piti tarinoida.

Tämä karhunkäävällä värjääminen on minulle tärkeä asia. Viime kesänähän olin löytänyt kuvaamatta jääneet kaksi  sientä, joita pidin partaorakkaina ja ne antoivat valtavasti keltaista väriä.  Riihivillan Leena silloin epäili  tuota partaorakas asiaa ja sanoi, että jospa minä olinkin löytänyt karhunkääpiä. Olen käynyt elokuussa tuossa Puumalan yläpuolisessa saaressa, mistä komeat ja värikkäät sienet löysin. Ei siellä nyt ollut mitään. Löytämäni karhunkääpä oli aivan erivärinen, kuin viimevuotiset sienet, mutta käsituntuma oli samantapainen, vaikka viimevuotiset olivat päässeet kokonaisina kuivumaan. Tuo värikin on ihan samansävyistä, vaikkakin nyt vaaleampi, sientähän oli vähemmän. Olin erehtynyt, pikkuisen harmittaa, kun orakkaan piikit ja tatin pillit sekoittuvat, mutta saan synninpäästön. Villatakissani ei olekaan uhanalaisen sienen väriä, vaan karhunkäävän, jonka saa löydettäessä kerätä. On tuo kaima tuolla Etelä-Suomessa aikamoinen värjäyksen ammattilainen.

Sienijuttua tämäkin, kääpäpaperieni kirjo on upea. Ei ihme, että sen teko on alkanut juuri luonnonvärjärien keskuudessa. Toisessa kuvassa on nuori kantokääpä.  Siitä tulee muuten kolmannen väristä kantokääpäpaperia, sillä vasemmalta katsoen kolmas ja neljäs paperi ovat myös eri ikäisistä kantokäävistä. Tuosta nuorimmasta tulee violettiin taipuvaa paperia, mutta sitä ei ole vielä kuvassa, vaan paperi on kuivumassa painon alla. Löysin todella paljon nuorta kantokääpää ja annan sen luontokeskus Oskariin, missä tehdään kääpäpaperia sienipäivän yhteydessä 22.9. Olen itse silloin siellä värjäämässä lankoja, joten jos olet lähettyviltä, niin tule moikkaamaan. Olisi kiva jutella enemmänkin näitä sienijuttuja.

Opin kääpäpaperin teon Värjäripäivillä. Kamerastani löytyikin kuvia sieltä, joten laitan ne tähän loppuun, sillä niiden pohjalta osaat tehdä tuota paperia, etenkin jos olet joskus valmistanut paperia käsin. Pökkelöstä tulee minusta paras paperi, punakääpä on myös huippujuttu, ja mutta taulastakin  saa kivan karheaa paperia. Mitään muuta ei tarvita kuin mössättyä kääpää ja vettä. Joten siitä vaan. Viirassa  on kumminkin  hyvä käyttää välikangasta tarttumisen estämiseksi. Ohjekin löytyy Karoliina Tetrin kirjasta.

Nyt karkaa mopo käsistä

En muista milloin minulla olisi ollut näin hullua tilannetta. Käsitöitä valtavasti kesken, monia niitä tekisi mieli tehdä, mutta aika ei riitä, joillakin on jopa kiire valmistua ja toiset vaan koukuttavat neulomaan ja virkkaamaan.  Kotityöt ovat kaikki tekemättä ja lumen alle on jää tärkeitä tavaroita , mutta  minä vaan neulon.

Ensimmäiseksi otan esille tämän takkiprojektini. Ensimmäisessä kuvassa roikkuu pestynä parikymmentä vuotta vanha takkini, jonka nyt olen päättänyt tuunata entistäänkin hienommaksi. Olen virkannut punaruskeasta kaksisäikeisestä vironvillasta kukkia ja tähtiä, tuossa ne ovat sanomalehden päällä kuivumassa. Minun on tarkoitus ommella ne takkiini. Tulen myös päällystämään kauluksen ja hihan suut koukkuamallani neuloksella. Laitan kuvan kun takki  on valmis. Tuon  takkini lisäsomisteeksi  aloin neuloa pitsihuivia, lanka yksisäikeistä Aada Lõngin lankaa. Koska lanka on Virosta, niin päätin ottaa huivin ohjeenkin samastaa maasta Haapsalun sall-kirjasta, jonka päällä kuvassa on vielä yksi kerä  samaa villaa kaksisäikeisenä, siitä tulee lapaset ja myssy. Huovutan ne miedosti pesukoneessa, niin kukillekin olen tehnyt.

Nyt on sitten kuvat pahiten koukuttavasta keskeneräisestä käsityöstäni. Olen toista vuotta seurannut ja  silloin tällöin kommentoinutkin virolaisen Annan neuloblogin juttuja. Anna vastaa jokaiselle aina hänen omalla kielellään ja nyt sitten Moda (6/2010) paljasti Annan kielitieteilijäksi. Jos minä olen jo niin kauan ihastellut ja ihmetellyt Annan neulomista ja sitten suomalaisessa lehdessä julkaistaan hänen ohjeensa, niin kyllähän siihen pitää tarttua. Nähdessäni ohjeen muistin, että minulla on kesäisestä sukanneulontakilpailusta  palkinnoksi saamaani mohairlankaa. Onpas akryylipitoista ja aivan liian paksua!  Aloin kumminkin neuloa ja  samalla silmukkamäärällä kuin mitä ohje neuvoi. Kun pusero neulotaan ylhäältä alaspäin, niin sitä voi hyvin sovittaa, joten osasin jatkaa pituutta aika lailla. Oli niin hekumoisen ihanaa neuloa puseroa yhtenä kappaleena ja koko ajan oikeaa pyöröpuikoilla, joten koepuseron valmistuttua lähdin kiertämään mikkeliläisiä lankakauppoja ja lopulta sain aikalailla vastaavaa lankaa käsityökeskuksen myymälästä. Annan langassa oli 25 grammassa 240 metriä lankaa ja minun ostamassani Italiassa valmistetussa mohaisilkkilangassa 220 m, joten tein mallitilkun. En saanut  10 x 10 mallitilkkua millään osumaan, 12 silmää on selvästi vähemmän kuin 10 sm ja 28 kerrosta on 15 senttiä. Mikäs neuvoksi? Valitsin kumminkin ohjeen silmukkamäärän, mutta 10 senttiä neulosta  en mittaa viivottimella,  vaan 28 kerroksella. Taitaa olla ihan oikea valinta, sillä sovitin puseroa itselleni siinä vaiheessa  kun olin neulonut 25 gr. Hyvältä näyttää ja lankakin tuntuu riitävän, sillä vielä on toinen kerä jäljellä. Pusero ei tule minulle, se menee lahjaksi. Nyt raaka peli,  tämä työ  syrjään, ja kiireisemmät esiin. Tällä tavalla  myös pääsen hienostelemaan sillä vielä ensi viikon käsityökahvilassa.

Ukkolan näyttely ja myyjäiset ovat itsenäisyyspäivänä ja  sitä edeltävänä viikonloppuna. Viime vuonna harmitti, kun ystäväni kierteli pöytiä ja etsi lasten lapasia, ja myyjäisissämme ei sellaisia ollut. Jo silloin päätin, että ensi vuonna ei käy näin. Aloinkin neuloa marraskuun alkupuolella lasten lapasia, yksi pari valmistui, mutta siihen se on jäänyt, kiireesti pitäisi tehdä vielä puuttuva lapanen ja muutama pari lisää. Kukkien virkkaaminen pisti kokeilemaan sellaisia myös heijastin langasta ja hyvinhän se alkaa luonnistua, kun langan jäykkyyden kanssa pääsi sinuksi. Noitakin voisi Ukkolaan tehdä myytäväksi. Kaikki kukkien ja tähtien mallit ovat heijastinkukkien alla olevasta kirjasta. Näyttelyn puolelle pitäisi viimeistellä kaislaliinojani, niitähän olen tehnyt kahteen otteeseen, jotta saisimme viimevuotisen joululiinaloimen kudotuksi ennen tämän vuoden joulua. Se muuten onnistui  yhteisurakoinnilla kudontatoverini kanssa. Ja sitten vielä on tuo rättivirkkaus, siitä tulee Ukkolan pallille päällinen, se kyllä valmistuu ajoissa. Huomaa spiraalivirkkaus!

Keskeneräisten töitten tuskaa ei yhtään lievitä kaksi tänään kudontatulta kantamaani kangasta. Videonauhalla kudotusta pitsisidoksisesta kudonnaisesta teen prinsessapussukoita naispuolisille rakkailleni kaikkia  tärkeitä meikkejä ja rasvoja varten.Tänään sitten sain loppuun poppanaloimen. Ensiksi tein kevään vihreän liinan. Itse värjäämääni kudetta oli vain tuon verran ja siksi piti tehdä vielä toinenkin metrin pätkä jämäpoppanoista. Siinä olikin laskeminen, että sain jonkinlaisen rytmin kudonnaiseen ja loimen käytettyä ihan loppuun.

Jotain on sentään valmistunutkin. Se on tämä keskiaikapukuni, Mikkelin kansalaisopiston kurssilla tehty grönlantilaisen hautalöydön pohjalta kaavoitettu aluspuku cotte ja päällyshame surcot. Minä olen jo käyttänytkin  asua. Ihana päällä, se että minulta on vuosia sitten kadonnut vyötärö, peittyy mukavasti ja helma heilahtaa. Tuon käytön jälkeen puku on hieman rypistynyt, mutta en käynyt silittämään sitä, kun äsken puin sen torson päälle ja kannoin koko komeuden pimenevälle ja lumen luvattomasti valtaamalle parvekkeelle kuvattavaksi.

Lisää nokkosesta

Nyt vastaan ihan ensimmäiseksi edellisen artikkelin kysymykseen. Nokkosta on todella käytetty entisaikoina, se on ikivanha kuitukasvi, sillä kivikautisista hautalöydöistä on löydetty nokkoskankaan jäännöksiä ja Euroopassa ovat 900-luvulta ensimmäiset kirjalliset maininnat nokkosen käytöstä. Suomessa sen käyttö hävisi 1860- luvun jälkeen, kun maaseutuväestökin alkoi pystyä hankkimaan ostokankaita. Tänä päivänä historian elävöittämisharrastus on nostanut nokkosen esiin, sekä ekologisten vaihtoehtojen etsiminen.

Eilen kirjoitin nokkosen mekaanisesta työstämisestä, jossa koin itse onnistuvani ja tänään on vuorossa keittäminen. Itse keittelin pudistamiani nokkosen kuoria sooda vedessä ihan liian kauan. Nokkoskuitu on puhdasta selluloosaa ja soodakattilassahan sitä selluakin keitetään tuumin ja anoin kiehua.  Sain aikaseksi vihreää liisteriä, josta sai vain pieniä kuidun pätkiä erilleen, pinempiä kuin Pialla tässä kirjoituksessa,  ja  märkinä ne vielä olivat toisissaan kiinni. Kaadoin kaiken menemään ja vasta jälkeen päin hoksasin, että siitä olisin voinut tehdä paperia.

Opettajamme keitti kurssin aikana pariin otteeseen  nokkosta. Ensimmäisessä kuvassa on minun karstaamana opettajan ensimmäisen  keitoksen näyte, jonka hän jakoi kaikille.. Toisessa kuvassa taas  mekaanisesti puhdistamaani nokkosta, joka  on minusta parempaa kuin soodassa keitetty.

Tarjottimella on opettajamme, ohjaustoiminnan artenomi Mia Heikkilän toisen keitoksen nokkosia. Kiehumaan on siis pantu nokkosen kuoria, joista puuosat on käsin poistettu ja keittämisen on tarkoitus irrottaa kuitu nokkosen kuoren liima-aineista. Toinen kuva on mielenkiintoinen. Siinä on alussa lähtötilanne eli puuaineesta puhdistetut kuoret, seuraavana keitettyä nokkosta kuivatettuna, liimautunut kopperoksi, kolmannessa näytteessä koppero on pesty liimasta ja kuituja irroteltu, jonka jälkeen kaikki on vielä kuivattu, tuota taas on seuraavassa hieman karstattu ja viimeisenä on pätkä  lankaa. Ei kiitos, tuohon en ryhdy! Hassua vaan, että opettajallamme oli samanaikaisesti viikonloppukurssi Raumalla ja siellä opiskelijat olivat kuulema mieltyneet keittomenetelmään. Olen kyllä ajatellut kokeilla saksalaista keittomenetelmää ensi kesänä. Siinä keitetään koko nokkosta isossa padassa, ensimmäisen keitoksen jälkeen irrotetaan kuoret erilleen ja toisella keitoksella kuitu irti. Tuon meinaan tehdä keskikesän nokkosista, jotta liima-aineet eivät olisi niin lujassa.

Tässä vielä kurssilaisten töitä yhteiskuvassa ja puolalla nuoren tytön kehräämää pehmyttä lankaa. Valkea tiskirätti on minun neulomani ostokuidusta.

Ostin nimittäin heti ensimmäisen kurssi kerran jälkeen nettikauppa Oprakasta nokkoskuitutopsin, josta kehräsin lankaa. Kuidun pituus siinä on noin 10 senttiä. Kehräämistä varten kuitua piti hieman karstata, sillä se ei pysynyt käsissä.  Se on tosi liukasta, täysin roskatonta ja vitivalkeaa. Mitenköhän se on tehty ja missä maassa? Tuollaisesta jo käyttäisin sanontaa ”pohjolan silkki”.

Tapasin nepalilaisten lankojen maahantuojan eräässä lankakaupassa ja hän sanoi valkoisen nokkosen olevan kemiallisesti valkaistua, kun taas nepalilainen luonnonmukainen nokkoslanka on ruskeaa, lyhyt kuituista ja karheaa. Lupasi muuten laittaa minulle postitse lankanäytteen. Ullassa on   mielenkiintoinen koeneulonta nokkoslangalla.

Mielenkiintoinen on myös tämä Nokkosesta tekstiiliksi – projekti, jota hallinnoi Kalajokilaakson ammattioppilaitos ja mukana oli mm. Mikkelistä  Karilan tutkimusasema:  linkki .   Tässä projektissa  käytettiin bioteknistä liotusta ja kuidun mekaanista käsittelyä. Onkohan tuo projekti poikinut jälkeen päin mitään?

Nokkosen sisästä löytyy kaunista kuitua

Kun kuukausi sitten kirjoitin , että aloitan nokkoskurssin  Hyvinkään opistossa, niin blogiystäväni kiinnostuivat ja pyysivät että kertoisin kaiken. Nyt sitten yritän toteuttaa heidän toiveensa. Kurssin oppimisnäkemys oli  moderni, opettajallamme ohjaustoiminnan artenomi Mia Heikkilällä ei ollut mitään valmista oikeaa tapaa työstää nokkosta, vaan hän pani meidät löytämään itse omat tapamme. Ensimmäisen illan jälkeen se harmitti, sillä minähän olisin halunnut oikotien onneen ja nopeasti työstää kehrättäväksi paljon , paljon kuitua, jotta pääsisin kutomaan nokkospaidan suunnilleen  viiden vuoden sisään. Nyt kurssin jälkeen tiedän, että tavoite on mahdollinen, mutta niin suuren työn takana, että luovun sovinnolla siitä ja nyt ensiksi pyrin työstämään nokkosta kaitaliinaan, missä nokkoslanka kulkee pellavasta nousevana tehosteraitana, tämän pellavakudonnaisen tapaan.

Aloitimme nokkoseen tutustumisen tuoreesta nokkosesta. Nokkosen varsi on ontto. Onttoa osaa ympäröi puumainen kuorikerros. Kuidut ovat vahaisen tai oikeastaan liimaisen pinnan ja tuon puumaisen kerroksen välissä neljässä nipussa irrallisina, mikä aiheuttaa nokkosen varren kulmikkuuden.  Kun tuore nokkonen halkaistaan , niin tuon puumaisen kuoren saa pätkimällä helposti pois ja jäljelle jää kuori kuitujen kanssa. Tuoreena kuitu ei irtoa lainkaan liimamaisesta kuoresta, mutta kun nuo kuoret kuivuvat, saa niistä näkyviin kuituja hinkkaamalla ja kampaamalla. Minusta on kumminkin mukavampi työstää jo hieman kuivuneita nokkosia . Puumainen osa lähtee yhtä hyvin irti ja kuituja voi  samalla hinkata esiin liimaisen vahan pauloista. Alla olevissa kuvissa työstän  kuivattua nokkosta. Yllä olevassa toisessa kuvassa taas ovat esillä työvälineeni, naskali, koirankampa ja sieniveitsi, ei kovin järeitä ja tehokkaita. Sieltä tosin puuttuu puunuija, jolla yritin aika kehnoin tuloksin loukuttaa kuivatettuja nokkosia sementtialustaa vasten. Puumainen sisus kyllä lohkeili, mutta kuidun puhdistaminen oli yhtä hidasta kuin halkaisumenetelmää käyttäen.

Päädyin toimimaan näin, ensin halkaisin  varren naskalilla ja pätkin puumaista osaa ja  irrotin sitä samanaikaisesti sekä pätkän ylä, että alapuolelta, jolloin kaikki kuidut jäivät paikalleen. Tämän jälkeen pehmitin kuorinipun  rullaamalla ja käsissä hieromalla, mikä sai liima-aineet lohkeilemaan ja osittain karisemaankin, viimeinen kuva.

Pehmitettyä nokkosta aloin kammata koirankammalla ja myös karstaa kampana käyttäen. Hukkaan irtosi paljon sotkuista kuitua, mutta sen kaiken karstasin lepereiksi.

Ensimmäisessä kuvassa on kammattua kuitua, vasemmalla aika karheana ja oikealla niin puhtaana kuin sain aikaseksi. Rapsuttelin tuon puhtaan kammatun kuidun polveni päällä sieniveitsen tylpällä sahalaita puolella. Tämä kuitu on vaaleampaa ja todella silkkimäisen pehmyttä.  Kun varovaisesti kampaa , niin kuidun saa yli 50 senttiä pitkänä. Vasemmanpuoleisesta olen kehrännyt rukilla toisessa kuvassa   olevan pätkän kerrattua lankaa. Kolmannen kuvan lepereet ovat viikkoa myöhempää tekoa ja niistä olen kehrännyt värttinällä karkeaa yksinkertaista mutta paksua lankaa, jollaista minun on tarkoitus käyttää suunnittelemassani kaitaliinassa. Lepereiden tekeminen sekä kehrääminen on yllättävän vaivatonta, eli lankaa tulisi, jos saisi kuitua tuohon pisteeseen riittävästi.

Mekaanisen irrottamisen lisäksi on keittomenetelmiä. Itse epäonnistuin keitoksissani, mutta ei se mitenkään merkitse sitä, ettei niin voi nokkosta työstää. Jatkan tätä juttua  huomenna, sillä minulla on opettajamme keitoksista kuvia  ja vähän ostokuituakin.

Mutta tässä linkki savonlinnalaisten opiskelijoiden työhön, missä he esittelevät mekaanista työstämistä. Esitelmässä  on selvitetty  mm.  Maire Heikkisen menetelmää ja tämän rouvan haastattelu taas on Taito lehdessä 2002/6.

Vanhan toistoa ja uusia haasteita

Olen viime päivinä ollut oikein ahkera ja käynyt kudontatuvalla kutomassa oikein urakalla vanhoja loimia, jotta puut vapautuisivat uusille kudonnaisille. Tätä taalainsidoksessa olevaa joululiina olen ennenkin täällä esitellyt. Nyt olen kutonut sitä kesän kaisloilla ja vieläkin meinaan kutoa samanmoisia, jos lointa seuraavilta kutojilta vielä jää.

Tällä kertaa en kääntänyt kaisloja vaan pätkin reunoista. Se olikin helppo tehdä tilkkutyövälinein. Edellisellä kerralla käänsin kaislan ja vähän nyt kirveli kun en tehnyt niin, sillä minusta kaisla kuuluu tehdä niin, kun kerran kääntyy. Syy kääntämättömyyteen on se että se meni aika rumasti, koska tuo sidos ei sitoudu reunassa tasaisesti ja omapäinen kaisla käytti tilannetta hyväkseen ja kääntyili vinksin vonksin. Ylärivin kuvissa kudelanka on  punaista ja alakuvisa  beessiä, siitä pieni ero liinoissa. Liinat ovat kauniita. Oikein joulusia, sillä tuosta kaislasta tulee olki mieleen. Väri muuten vieläkin vaalenee olkimaisemmaksi, kunhan aikaa vähän kuluu.

Eilen aloitin ripsisidoksessa olevan videonauhaloimen kutomisen, jota nyt saa edustaa pusukka, johon kankaan kudoin talvella. Tuota sampoolla, saippualla ja rasvoilla täytettyä pusukkaan on niin kiva käyttää. Tulee oikein kuninkaallinen olo, kun siihen vaikkapa uimahallissa tarttuu, pitsi kun niin kauniisti kimaltaa. Loimen kutominen on hauskaa ja teen useampaan pussukkaan kankaan, jotta muutkin saavat nauttia pienestä ylellisyydestä.

Uuttakin sitten hain Suosaarelta. Tuossa vaivaistalosta, kunnalliskodin kautta vanhainkodiksi muuttuneessa pihapiirissä on tietysti navetta. Siellä asuu nykyisin upeita hevosia. Navetan takana kasvaa mahtavia nokkosia, toista metriä pitkiä ja ainakin sentin tyvestään.

Nämä nokkoset lähtevät muuten huomenna junalla Etelä-Suomeen, sillä lähden Hyvinkään Opiston Nokkosesta kaunista kuitua – kurssille. En voinut vastustaa tuota kurssia. Lapsenlapset eivät pane pahakseen sitä, että höpsö mummo tulee kerran viikossa koko syyskuun ajan vierailulle ja koska heidän vanhempansa ovat pyytäneet minulta lastenhoitoapua, niin kai ne vierailut heidänkin kanssaan sujuu. Tänään kudontatuvalla kehuskelin käyväni nokkospaidan tekoon viiden vuoden tähtäimellä. Saahan noita unelmia olla.