Tämä kirjoitus on jatkoa puolen viikon takaiselle artikkelilleni Olustveren matkasta.
Minä olen trampannut Virossa käsityömatkoilla vajaan kahden vuoden aikana jo viisi kertaa. Sinne toki on vetänyt samanhenkinen matkaseura ja persoonallinen matkojen järjestäjä, mutta ennen kaikkea kansanomaisen käsityön osuus noiden matkojen ohjelmissa ja tuon käsityön suuri arvostus Virossa. Olen tehnyt kansanomaista käsityötä Suomessa paljonkin, aloittanut komeasti kansallispuvuilla ja siirtynyt siitä fereesiin ja etupistokirjontaan. Nuo asiat tuli opituksi kansalaisopiston tai käsityökeskuksen kursseilla. Kotona taas olen taistellut kirjoneulemallien, ketjupistokirjontojen ja neulakintantaiden kanssa ja tullut kaikkien voittajaksi. Nyt on meneillään pohjalainen rekipeitto, kansalaisopistossa aloitettu ja kotitöiksi jäänyt.
Virossa asiat ovat jotenkin toisin kuin täällä koto Suomessa ja se mietityttää ja laittaa kirjoittamaan tästä. Siellä ei varjella oikein tekemistä ja tyydytä vain jäljentämään vanhoja malleja sellaisiin tuotteisiin, missä niitä on aikoinaan käytetty, vaan nuo perinteiset kuviot ovat tämän päivän arkea ja niitä näkyy käyttötekstiileissä ja vaatteissa, niin itse tehdyissä kuin teollisesti valmistetuissa.
Olustveressä saimme kaikki pienen siivun kallista kansallispuvun kangasta ja sen ympärille tehtäväksemme tuli koota kassi.
Oma kassini roikkuu tässä jo kotona kuistin tuolin selkämykseltä ja toisessa kuvassa on jonkun kurssilaisemme kassi. Minulla ei ole lupaa laittaa kuvaa tuosta kassista tänne, joten kassin tekijä ota yhteyttä, niin neuvotellaan. Tässä kassissa on runsas suuaukko, sitä somistaa kansallispuvun väreistä sommiteltu leveä nauha, yksi tehtävistämme, joka jäi minulta tekemättä. Kansallispukukangasta Suomessa käyttää kumminkin Oprikka, joka taitaa vähän ravistella noiden kankaiden oikeoppista käyttöä. Kun ensimmäisen kerran näin Taito-lehdessä (5/2008) jutun tuosta yrityksestä, huudahdin riemusta, mutta heti ajattelin, että mitäköhän se kansallispukuneuvosto nyt tästä sanoo. Hyvin kai Oprikkalle on lopulta käynyt, hienoa että joku uskaltaa, kunhan vain sitten itse tohtisimme niitä käyttää.
Viime kesänä Virossa myytiin kansallispukujen kuosien mukaisia tennistossuja. Harmi etten osunut niitä sieltä silloin saamaan, taisivat olla heinäkuussa, kun olin Kihnulla käsityömatkalla, jo aika loppu kaupoista. Nuo tossut osoittavat rohkeaa kansallisylpeyttä.
Toinen ryhmämme teki kasseihinsa Mulgimaan kirjontaa. Näiden kassien kuviin minulla ei myöskään ole kassintekijöiden lupaa, joten ottakaa tekin yhteyttä. Jaaniojalla huhtikuussa tekemässäni villakierrätyslaukussa oli myös tätä kirjonta, tässä linkki ja toinenkin tuohon pikkulaukkuun.
Mulgimaan kirjontaan ja noiden kuvioiden ikivanhaan symboliikkaan olen nyt tutustunut ja lisääkin aion opiskella ja yrittää löytää yhtymäkohtia meidän kansallisiin kuvioihin. Tosin kansalaisopiston opettajani sanoi rekipeiton kuvioiden symboliikkaa kysyessäni, että ne ovat tulleet Ruotsista, eikä toistuvilla kuvioilla, ympyrällä, neliöillä, tiimalasilla, jne. ole symbolisia merkityksiä. En muuten oikein usko tuota.
Ostin Heimtalin museosta Mulgimaan kirjonnan kuvista tehdyn dominopelin. Sitä sai myös Viljandin kulttuuriakatemiasta, oli nimittäin opiskelijan lopputyö. Museo taas oli julkaissut lasten väritys- ja tehtäväkirjan, jossa oli kansallisia kirjonta- ja kirjoneulekuvioita.
Edellisen matkani yhteydessä olin jo ostanut Pihuloomad kirjan, missä noita kuvioita oli sovitettu pienten eläinhahmojen kuvittamiseen. Se on myös Viljandin kulttuuriakatemian julkaisuja ja siitä pidän eniten. Kirja sisältää myös eläinten kaavat. Viimeinen kuva tässä sarjassa on sitten paperikassi, jossa nyt säilytän noita ostamiani kirjoja, siinä on kansanomainen neulemalli paperille painettuna. Olen aikaisemmalla matkalla nähnyt matkatoverini ostaman paperikassin, jossa oli Mulgimaan kirjontaa.
Sitten sukkiin, Kata odottaa niistä tarinaa. No, sukista ei ole varsinaista tarinaa, ja oletankin Katan odottavan käsittelemääni aihepiiriä, kun hän on kiinnostunut kansanomaisesta käsityöstä.
Olin ottanut näitä sukkakuvia Viljandin kulttuuriakatemiassa, kun sinne oli pöydille levitetty opiskelijatöitä meitä varten. Kotona sitten vasta valokuvistani huomasin, että kirjailluissa sukissa oli jotain tuttua,
sillä viljandilaisessa käsityökaupassa oli samanlaisin kuvioin koristeltuja sukkia. Ostin itselleni kahdet sukat sieltä hillitymmästä päästä. Polvisukissa on Mulgimaan kirjonnan tyyppinen kuvio ja nilkkasukissa sandaaleistani kurkistavat kukkat muistuttavat Muhun kirjontaa, sukan varressa toistuu samantapainen kuvio. Sukkahousuja ja trikoopöksyjä oli myös tarjolla näin kirjottuna ja tavaratalossa näin miesten sukkia, joissa oli käytetty sen tyyppisiä neulekuvioita kuin tuossa paperikassissa. Käsityökaupan sukat muistuttivat paljon opiskelijatöitä pöydällä, liekö jonkun luokan ryhmätyö päässyt teolliseen tuotantoon, arvelua vain. Ja taas on teollinen tuotanto hyödyntänyt perinteiset mallit! Menisiköhän vastaava Suomessa kaupaksi? Minua nyt harmittaa kun en ostanut enempää. Hävitin jo Olustveressä sukkien valmistajalaput, mutta minun mielestä niissä luki suurin kirjaimin ETHNO.
Kansanomaisen käsityön uuskäytöstä vielä joitakin kuvia.
Viljandin museossa oli myynnissä kauniita villatakkeja, joissa olin käsinkirjontaa. Museosta löytyivät myös nämä pienet ostamani eläimet, siellä leikkihuoneessa olevat olivat suurempia. Meille kerrottiin että lapset koulussa tekevät tällaisia eläimiä, kun sukkien tekeminen on tylsää. Eläimissä tulevat opituksi kavennukset ja kuviot huomaamatta. Opettajamme Mall Vesilon käytti hyvin paljon kansanomaista kirjontaa tilkkutöissään ja viimeisessä kuvassa on Ulve Kangron upeaa seto pitsin uuskäyttöä kirjasta Värviline seto pits, mistä on julkaistu uusi hieman muutettu painos.
Historia on maillamme toinen. Virossa kansallinen identiteetti säilyi neuvostomiehityksen aikana käsitöiden ja laulujen avulla, mutta he myös nyt uskaltavat ylpeänä käyttää omaa kansanomaista perinnettään. Kyllä meillä Suomessa on tästä paljon opittavaa. Meidän pitää uskaltaa näyttää olevamme suomalaisia. Minä en ole käsityön ammattilainen, innokas harrastaja kyllä. Nyt olen tullut siihen pisteeseen, että alan tehdä virolaisten tavalla ylpeänä suomalaisesta käsityöperinteestä kaikkea tavallista, etupistokirjontaa arkisiin tavaroihin yllättävällä tavalla, rekipeiton kuvioita villa- ja päällysvaatteisiin ja mekkooni kiilaferesin leikkaus.
Tuumailusi ja pohdintasi herättelevät ajatuksia, kiitos!
Onhan meilläkin ryijyperinteen kuviot, karjalaisten käspaikkojen monimerkityksiset symbolit kukkilintuineen ja elämänpuineen. Poppanasta = “rököruanusta” riittäisi muuhunkin kuin liinoihin ja kasseihin… Kunpa ehtisi kaikkia ideoita kokeilemaan!
Totta puhut Pirle, kukapa pystyykään näkemään karjalaisen kirjonnan syvyyteen, niin monimerkityksellistä se on. Ryijyjä en ole tullut ajatelleeksi, mutta sama juttu, minullakin on äitini kutoma kansanomainen ristiryijy, täytyy etsiä sen nimi jostain. Kiva että herättelit poppanasta, minulla on ollut jo vuosia kutomani poppanakangas takiksi tulossa. Siispä siihen kiilat kainaloiden alle väljyyttä antamaan ja muuta koristelua pitääkin kovasti miettiä…
Kiitokset näistä ajatuksista.
.
Huomasin saman ilmiön, kun sain ensimmäisen kerran virolaisen Käsityö-lehden käsiini. Siinäkin oli perinteisiä kuviota ja tekniikoita yhdistetty nykyaikaisiin tuotteisiin.
Ihaille katselin noita kansallispukukankaista tehtyjä tuotteita viimeksi Tallinnassa käydessäni.
Kertomuksesi saavat matkakuumeen nousemaan
Joo, minullakin taitaa olla sama lehti. Ensimmäisessä suomennetussa Käsityö- lehdessähän (talvi 2009) on todella paljon kirjailuja tavallisiin vaatteisiin, jopa arkipäivän kansallispuku trikoosta.
Minä sain joskus talvella idean kokeilla rekipeittokirjonnan kuvioita keramiikkaan, lähinnä mukeihin, mutten sitten koskaan päässyt ideaa pidemmälle. Mutta ei mulla ainakaan tullut mieleenkään, etteikö niin voisi tehdä. Kansanomaiset jututhan on tavallaan jossain määrin muotiakin, esim. kirjoneulelapaset nuorilla ja huopikkaat viime talvena, voi tosin olla, että hetken päästä ne ei taas olekkaan “in”
Oi laita Heli ihmeessä rekipeittokuvioita keramiikkaan. Ei niissä varmaan kukaan “oikeaa” käyttöä varjele, nuo kansallispukuasiat ovat sitten eri juttu. Kirjolapasten muotiin tuleminen on ollut hieno juttu. Jospa nuoret uskaltautuisivat näyttämään pukeutumisessaan kansallistaidentiteettiään, toisela tasolla kuin me iäkkäämmät.
Kiitos mukavista pohdinnoista. Vaikka Suomessa tehdään runsaasti käsitöitä, monasti perinteisiin asioihin suhtaudutaan liian vakavasti, ja uudistumista ei tapahdu. Minullekin joku kommentoi kerran, että käytän feresini kanssa vääränlaisia kenkiä
Perinteiset kuviot ja tekniikat uusissa kuoseissa veisivät perinnettä paremmin eteenpäin. Kunpa itsekin ehtisi vähän enemmän kokeilemaan kirjotaa.
Sinä löysit Pia oikean sanan, me suhtaudumme perinteeseen liian vakavasti, se on suorastaan pyhää, eikä sillä siksi saa leikitellä ja laittaa yhteyksiin, jotka eivät ole niiden arvon mukaisia.
Minäkin luin jutun toisenkin kerran ja niin katsoin kuvatkin. Minua on jo pitkään kiehtonut kansanomaisten kuvioitten ja vaatemallien epäoikeaoppinen soveltaminen ja olen sitä tehnytkin. Siinä samassa rehellisyydenpuuskassa jossa lopetin käsityöblogini, tulin myös hävittäneeksi (matonkuteeksi) noin 80% vaatteistani. Nyt teen hiljalleen uusia, ja juuri tällä idealla: kukkonen tuolta, siipipyörä täältä, mallit pitkälti Rahwaan puku -kirjasta. (Kyllä, tuppaan erottumaan kylillä.) Todella kivaa ja palkitsevaa silti. Minustakin on parempi pitää perinnettä elävänä soveltamalla sitä, kuin pitäytyä joissain museoihmisten koostamissa tarkkaan valvotuissa kokonaisuuksissa. Onhan niilläkin paikkansa, mutta en silti millään jaksa uskoa että entisaikoinakaan ihmiset olisivat kulkeneet langalleen tai kengälleen samanlaisissa kansallispuvuissa! Kyllä ne vaatteet on ihan varmasti tehty siitä mitä on käsiinsä saatu, ja koko ajan keksitty lisää juttuja.
Olet ihan oikeassa Liisa, vaatteet on tehty siitä kankaasta mitä on ollut. Onneksi fereseissä ja muissakin karjalaisissa puvuissa esim. röijyissä ei vaalita oikeaoppisesti tiettyä kangasta, vaan on toivottavaa, että vaatteet tehdään erilaista kankaista, niin kuin ne on muinoinkin tehty. Minun täytyy nyt hankia käsiini tuo Rahwaan puku kirja ja samallahan näen sitten minkä oloisissa koltuissa kuljet. Ihanaa että on muitakin oikeaoppisuuden vastustajia!
Kiitos Leena tajuntaa avartavasta postauksesta. Tein pienen kukkaron eteläpohjalaisen miehen kansallispukukankaan jämäpaloista, mutta en sitä edes kuvannut. Ajattelin, ettei sellaisia saa “arvokankaista” tehdä ja joku voi loukkaantua moisesta. Jos olisin koululainen, neuloisin ihan varmasti mieluummin tuollaisen kissan kuin sukat. Lapsesta ne sukkien tekemiset tuntuu niin mummolta ; )
Ihana Marle tuo sinun kukkaro juttusi. Tuo neulottujen eläinten ottaminen koulun opetussuunnitelmiin on loisto ajatus, siinä kaventaa, lisää ja päättelee varmasti yhtä monipuolisesti kuin sukassakin.
Leena, ostin mustikkakankaan Tilkkutarhasta keväällä. Sain pienen palan pakan lopusta, mutta luulisin, että sitä on tilattu lisää. Helsingissä myös Kotipuoti myy mustikkakangasta (ja mansikka sekä erilaisia vihanneskankaita), mutta siinä on valtavan suuria mustikoita.
olen jo pitkään ajatellut samoin suomalaisesta käsityöperinteestä, jota ei vaalita ja uudisteta ja johon ei tukeuduta niin innokkaasti kuin Virossa.
Teillä oli hieno reissu, pääsisimpä miekin joskus. Olisi niin kivaa oppia uutta.
Kiitos sukkakuvista! Hyvä homma että aukeavat kunnolla isommiksi, voi oikein tihrustaa.
Täytyy tässä kokeilla jahka ensin vähän maalailen!