Kaikki alkoi siitä, kun ostin lapsenlapselleni liian pienen hatun. Olin lasten vaatekaupassa ja valittavana olisi kyllä ollut tummansinisiä ja vaaleanpunaisia talvihattuja, mutta halusin jotain muuta ja 4-vuotiaalla hatun saajapojalla on tummanvihraä talvitakki. Ostin kotimaisen valmistajan pehmyttä karvaista kangasta olevan ruskean hatun, mutta se oli liian pieni ja en pystynyt sitä vaihtamaan, koska olin ostanut alennusmyyntitavaraa.
Päätin että en enää kauppoihin mene hattuostoksille ja eilen sitten kiersin Mikkelin kangaskauppoja saadakseni pienen palan kaunista lapselle sopivaa ulkoilukangasta. Mielessäni olivat autot ja eläinhahmot tai jotain muuta sellaista, joita oli ulkoilukankaissa silloin kun ompelin vaatteita omille lapsilleni. Mutta ei, kahdesta isosta kangaskaupasta ei löytynyt minkäänlaisia ohuita ulkoilukankaita. Niitä ei kuulema ole saavilla, kun ei ole kysyntää. Sitten lähdin ulkomaille Otavaan (mikkeliläinen sanonta) ja siellä oleva pieni kauppa ei ole koskaan pettänyt. Mutta ei sielläkään ollut pojan takin väreihin sopivaa värikästä ulkoilukangasta, mutta oli kumminkin vaalean ruskeaa koretextyyppistä kangasta, lämpövanua ja ohutta fleesiä. Joten tein kaupat ja ostin vielä Puuhapeten ja kaunista ulkoilukangasta , joka sopii pojan pikkusiskolle. Rahaa upposi aikalailla. Tänään olen sitten ommellut ja pienten hankaluuksien jälkeen saanut kaiken valmiiksi.
Mallin tuohon hattuun ja käsineisiin löysin Suuresta Käsityölehdestä 2001/10. Pikkusiskon hattu on vielä tekemättä. Hänellähän ei ole pakkashattu pulaa, koska ostamani ruskea pörrökangas hattu on ihan sopiva ja haluan ensin saada palautetta siitä, miten ompelemani hattu istuu lapsen päähän (toivottavasti paremmin kuin lasipurkkiin).
Päivä meni noita näperrellessä, materiaalit olivat hyviä, mutta kalliita. Tuolla Otavan kaupassa oli nuori äiti. Hän kun näki lehdestäni, mihin vaatteeseen minä kankaita hankin, niin oitis käski menemään tiettyihin kansainvälisiin ketjukauppoihin kaupungille ja ostamaan muutamalla eurolla lapselle hatun. Hän oli käsityönammattilainen, mutta ei kävisi näpräämään itse lapselle hattua. Hattun tekeminen on siis mummoilua. Ihme ettei kaupoista saa edes kankaita.
Ihanan Virityksen Liisa on parissa viime postauksessaan miettinyt ompelun mielekkyyttä. Ajattelin hänen parinpäivän takaista kirjoitustaan jo silloin, kun tein kaksi saman käden rukkasta ja purkamiseen meni tolkuttomasti aikaa. Tänään Liisa on miettinyt ompelun mielekkyyttä vielä syvemmällä tasolla. Luin sen äsken ompeluksieni valmistumisen jälkeen. Kuinka osuvia nuo pohdinnat ovatkaan minun eilisen ja tämän päivän kokemusten kanssa. Käyhän lukemassa ne, ja kerrro mistä sinä löydät mielekkyyden ompelemiseen.
Kivat ja varmaan myös käytössä hyvät varusteet ulkoiluun olet lapsenlapsillesi väsännyt! Eikä siinä auta ajatella rahallisia arvoja, kun itse tekee vaatteita, edullisemmin ei saa kuin valmiina ostettuja. Se on se henkinen saanti siinä suurinta. Tuleepa mieleeni tapaus pian 40. vuoden takaa, jolloin äitini virkkasi ohuesta Helmilangasta esikoisellemme kokonaan pitsikuvioista kastemekkoa. Tämän näki eräs vanha mummo ja tuumasi äidilleni, että olisihan sille tulevalle raskinut ostaakin kaupasta. Eipä hän arvannut, että lankojen hinnalla olisi saanut varmaan kaksikin kastemekkoa ostettua. Mutta olisiko ne ostetut mekot nyt niin suuressa arvossa kuin on tämä ainutkertainen äitini virkkaama.
Tuttuja ovat sinunkin kokemuksesi ompelusta! Kahden saman käden kintaan ompelun lisäksi erityisesti se, että on vaikea saada sellaisia materiaaleja, joita haluaisi / tarvitsisi. Olen nyt ajatellut entistä enemmän keskittyä kierrätysosastoon ompelussa, se on taloudellisestikin mielekkäämpää. Tietysti se taas vähentää sitä kysyntää, jonka perusteella (kuulemma) kankaita tulee kauppoihin. Mutta kun ei jaksa myöskään kauan kysellä sellaista, mitä ei ole! Ja olen minä aika paljon ehtinyt asioida Eurokankaassa.
Käypä muuten katsomassa, mitä olen virittänyt. Arvaatko jo?
Matleenalle vielä, tuo kertomasi tapaus toi minulle mieleen tuon suhtautumistavan jonka muistan lapsuudestani (60-l ja 70 luvun vaihteessa): että kun itse tekeminen oli sääntö ja kun itse tehty yleensä tuli halvemmaksi, niin erityisen arvokasta oli kaupasta ostettu. Ja me joille äiti ompeli vaatteet, kadehdimme niitä jotka saivat kaupasta ostettua. Niin ne ajat muuttuvat ja toisaalta eivät – itselläni ei ole montaa kaupasta ostettua vaatetta, mutta ymmärrän kyllä olla yrittämättä vaatettaa teinipoikiani 😉
Niin, Liisa, tämä edellä kertomani tapaus sattui 1970. Ja tämä mummo oli sellainen äitini tuttava, joka itse ei tehnyt käsitöitä mutta ompelutti äidilläni vaatteita itselleen ja lapsilleen ja lapsenlapsilleen, kun sillä lailla sai tosiaan siihen aikaan halvemmalla kuin ostamalla. Minä en niinkään kadehtinut toisten ostovaatteita, mutta se minua harmitti, kun niin monesti sai pitää vaikkapa serkun vanhasta takista kääntämällä tehtyä takkia. Minun pitää kyllä tunnustaa (vähän nolona), ettei tule ommeltua vaatteita juurikaan enää nykyään, vaikka ennen tein paljonkin. Oikeastaan teimme yhdessä mieheni kanssa, hän opetteli ompelemaan vaatteita ja teki meillä ne ”vaativammat” työt kuten takit, päällyspaidat jne. Nykyisin ompelumme on lähinnä korjausompelua.
Ihanaa tämä juttelu. Minä olen varmaan suunnilleen samanikäinen kuin sinä Matleena ja muistan, kun kahdeksanvuotiaana sain äiti onpeleman tummanvihreän talvitakin pehmeästä kankaasta. Se oli tehty jonkun aikuisen vanhasta ulsterista kääntämällä. Yläkerran täti tuli sitä katsoman ja haki kotoaan kaninkarvaa, josta tehtiin kaulus takkiin. Olin niin nätti, opettajakin koulussa kehui ja ihmetteli äidin ompelutaitoja.
Minulta ovat myöskin jääneet opelut nykyisin vähiin, itselleen ei tule juuri mitään tehtyä, mutta kierrätysmateriaaleja käytän kaikkeen kivaan, etupäässä pieneen, kuin esim. tuo aikaisemmin esittelemäni esi-isä tyyny.