Hiljaisin mutta samalla romanttisin miettein äimän äärellä

Varmaan useimmat tämän päivän ihmiset eivät tiedä, mitä sana äimä tarkoittaa. Nykysuomen sanakirja sanoo, että äimä  on iso särmikäs ja litteäkärkinen kintaiden tai nahan ompeluun tarkoitettu neula. Se on ollut menneinä aikoina tärkeä työkalu, jonka laatuun on kiinnitetty huomiota ja kullakin on ollut oma äimänsä. Blogeissakin tänäpäivänä monet esittelevät oman neulansa. Hattikselta löytyy rivissä puisia neuloja ja Liisa on saanut arvokkaan evakkomummon neulan, joka on valmistettu luusta. Minulla on  kaksi metallista neulaa.

kaksineulaa2.jpg

Pitemmän olen saanut Ukkolasta, kun siellä opeteltiin pari vuotta sitten kinnasneulontaa. En silloin itse päässyt mukaan, mutta minulle oli myös hankittu yhteistilauksella oma neula. Lyhyempi on tätini jäämistöstä löytynyt äitini minulle antama neula. Kun tein edellisessä postauksessa esittelemiäni kintaita käytin etenkin aluvaiheessa kumpaakin neulaa, kun oli noita alkujakin aika monta. Uusi pitempi neula oli ensin käytössä, kyllähän sillä teki, mutta kun vaihdoin vanhaan neulaa, niin ero lankojen noukkimisessa oli huima. Vanha neula mahtui kokonaisuudessaan kämmeneen, sillä kevyesti nosti tarvittavat silmät ja sitten neula vain hujahti peukalon viertä lankojen ali. Missään kohtaan se ei raapinut, tuntunut jäykältä eikä rikkonut lankoja. Isompikaan neula ei hajottanut lankojen säikeitä, mutta kankea se oli, sitä piti työntää ja raapi mennessään peukalon viertä. Neulalla on todella väliä!  Onneksi minulle oli hankittu Ukkolassa tuo turha neula, sillä muutenhan en omakohtaisesti tietäisi tuota neulan merkitystä ja antaisi arvoa aarteelleni.

Aloin sitten tarkastella tätä vanhaa ihmettä tarkemmin. Mustia läikkiä, ruostettakohan lienee. Juovia, ei mutta , tämähän on tehty kynsiviilasta, kynsiviilan juomut tuntuvat kynnen alla kun neulaa rapsuttaa. Reikä on aika keskellä, vähän niinkuin Liisan luuneulassa, ja  lipsahtanut poratessa laitaan, vain kauneusvirhe, ei haittaa työskennellessä. Kukahan tämän on tehnyt?

neula.jpg

Tätini neuloi ja virkkasi ja hamstrasi lankaa (ei siis mikään tämän päivän neulojien ilmiö). Hänen jälkeensä jääneet lankanyssäkät osaltaan mahdollistivat minun kutoa nuo villalankamattoni, jotka olen esitellyt Ukkolan Akkojen vanhojen kotisivujen puolella, ja jotka ovat osoittautuneet käytössä erittäin hyviksi. Mutta mistä tätini oli saanut tämän neulan, ei hän tätä itse ole tehnyt. En nähnyt hänen tätä koskaan käyttävän.

Nyt lähti mielikuvitus laukkaamaan. Se tekee sitä usein, kun ajattelen pienten sievien tätieni  elämää. Kolme naimatonta tätiä, jotka hellivät ja lellivät oli rikkaus lapsena ja  aikuisena olin onnellinen heidän ystävyydestään. Minulla on käytössäni sukuni vanhoja valokuvia cd:llä, valitsin sieltä äimäneula-tädin oman kansion ja sotaajan kuvat. Nuoria ihmisiä keskellä sotaa, mutta valokuvaan asettautuneina hymyileviä, jopa ilakoivia. Täti oli jatkosodan ajan töissä Kannaksella ihan etulinjan tuntumassa sotapesässä (sotilaskodissa)  ja kuvien perusteella vei kahvia ihan rintamalle asti. Äitini joskus mainitsi, että tällä tädillä oli sulhanen, joka kaatui sodassa. Täti itse ei asiasta koskaan puhunut.

pirkko_231.jpg

Oisko neulan tekijä tässä? Nuori kersantti siinä niin lempeästi pitää tätiä vyöstä kiinni ja muuten niin itsetietoisen tiukka tätini on aran välttelevä mutta kumminkin sulaa vahaa.  Hioiko tuo nuori mies jossain Kannaksella korsun hämärissä asemasodan aikana kynsiviilasta tädilleni tuon äimän, siihen en saa mistään vastausta, mutta saanhan niin kuvitella. Neulantekijä on ollut ammattimies, hänen on täytynyt tietää millainen neula luiskahtaa peukalon viertä lankojen alta ihan itsestään ja minun onneni on omistaa nyt tuo neula ja jatkaa harjoittelua taitavaksi kinnasneulan käyttäjäksi.

7 vastausta artikkeliin ”Hiljaisin mutta samalla romanttisin miettein äimän äärellä”

  1. Mukavaa, että sait tuon tätisi neulan. Voin kuvitella miltä sen omistaminen tuntuu. Itselläni on äitini mummun kerinpuut. Isoisäni teki ne ennen sotia äidilleen. Ne matkasivat pitkän evakkomatkan Satakuntaan. Sain ne vuosi sitten jouluna isäni korjaamina itselleni. Isäni viimeinen lahja minulle. Vaatimattomat puut, mutta tunnepuolelta äärimmäisen arvokkaat. Ja se tunne, kun voi käyttää käsitöiden tekoon samaa esinettä, mitä aikaisemmat sukupolevet ovat käyttäneet.

  2. Ihana tarina neulaasi liittyen! Kyllä monet ”itse tehdyt” työkalut ovat paljon parempia kuin tehdastekoiset, se on todeksi havaittu vuosien varrella.

  3. Minullakin on äidiltäni perimiä katajaisia kinnasneuloja, varmaan isani tekemiä. Olen joskus pienenä koittanut äitini avustuksella tehdä neulakinnasta, mutta en sitä varmaan nyt osaisi.

  4. Kiitos vinkistä (blogikommentti) – tuotapa en tullut ajatelleeksi; vähän olin virkkaamalla ajatellut tehdä. Mutta aivot jo rupesi raksuttamaan tämän helmikukkasen suuntaan… 🙂 Mukavaa alkanutta vuotta sinullekin!

  5. Tulinpas vastavierrailulle, kiva että eksyit blogiini. Sinulla on oikein mielenkiintoinen blogi ja eritoten viimeisin tarina. Pitääpäs käydä toistekin täällä!

  6. Kiitos, kuvasi ovat tulleet perille, mutta minä en tietysti muistanut niistä kiittää!

    Minäkin sain aikoinaan kinnasneulan srk-harjoittelupaikastani Hammaslahdesta. Sieltä sain myös oppini ensimmäisiin kinnasneulalla tehtyihin lapasiin. Olen opetellut mallin monta kertaa myöhemminkin ja taas olisi oppi tarpeen. Kun ei jatkuvasti tuotakaan harrasta, niin ei möyskään muista.

  7. Oho. Olisin ollut äimän käkenä, jos olisin nähnyt tuollaisen neulan ilman tekstitystä… Oppia ikä kaikki. Mielenkiintoista. Mutta koukkuaminen on vielä niin kova juttu, ettei malta miettiä pidemmälle muita juttuja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *