Olen saanut kansallispukuystäviltäni nurinaa, kun blogini elää hiljaiseloa ja päällimmäisenä kuukausi tolkulla seisoo Rihmainen väli. En ole haluttanut jatkaa. Koko homma jäi silleen, kun paidan kirjonnoista ei tullut mieleisiäni. Kirjoin etuhalkion Taito Itä-Suomen viimeisimmän ohjeen mukaan. Lopputulos oli huono, suorastaan tunkkainen. Paitapellavani on tiivistä korkeatasoista pellavaa, mutta täysin kirjonta epäystävällistä. Paksu pellavalanka jää killumaan kankaan päälle ja tasaväliset ja lankasuorat pistot ovat vaikea tehdä.

Vanhassa 70-luvun lopulla tekemässäni paidassa on yksi tikkipistorivi vähemmän kirjailua kuin nyt tekemässäni. On minulla senkin ohje, sillä hankinTaito Itä-Suomesta  kaikki ohjeet 70-luvulta aina 90-luvulle saakka. Tuona aikana oli pukua Mikkelissä aktiivisesti tehty Airi Ruhasen ohjauksessa. Sekin paperi on, minkä pohjalta tuo pistorivi on viimeisimpään ohjeeseen tullut. Kyseessä ei ole Taito Itä-Suomen ohje, vaan jonkun tekemä kirjallinen selvitys paidan kirjonnoista , ihan niinkuin niitä olisi käyty museossa katsomassa. Nyt alkoi päässä raksuttaa, kaikki ei ole kohdallaan. Airi on saanut tuon paperin ja tehnyt uudet ohjeet.

MInulla on kansallismuseon kortistolla kuvaamani kortti paidan etuhalkion kirjonnoista, mutta siitä on vaikea sanoa, miten monta tikkipistoriviä halkiossa on.

Tämän kuvan näytin jo edellisessä postauksessa, mutta ei uusi näyttö pahaa tee. Mutta sitä kuvaa, jonka tässä vaiheessa ostin kansallismuseolta, minulla ei ole oikeus näyttää. Se maksoi 23€. Minusta se ei ole paha hinta varmuudesta, joka kuvan myötä tuli. Museosta ostamani mustavalkoinen kuva on sama kuin kortissa, mutta niin hyvä laatuinen, että kun sitä kuvankäsittelyllä suurensin, niin varmuudella voin sanoa, että esikuvassa on vain yksi tikkipistoraita halkion reunassa.  Taito Itä-Suomen uusin ohje on virheellinen.

Yllä olevassa kuvassa olen purkanut toisen tikkipistorivin pois. Reijät vielä näkyvät, mutta eiköhän peseminen poista ne. Tunkkaisuus hävisi. Aloin sietää taas keskeneräistä paitaani.

Nyt ovat hihansuutkin valmiit. Niiden kirjailut ovat samat kuin vanhassa paidassani. Vetopoimutus oli minulle uutta, vanhaan paitaani olin tuon kohdan vekittänyt. Lankanappi ja sille lenkki vielä puuttuvat.  Nyt en enää haudo mielessäni tuon paidan hylkäämistä, saa kelvata ja varmaan kirjonatkin jotenkin asettuvat paikoilleen, kun paitaa pestään.

Essukin alkaa valmistua. On riemullista, että selvisin ihan yksin keskellä olevasta leveimmästä nyytingistä, 5 cm sekoilua ja sen jälkeen malli aukeni.  Minun papeloimia ovat kaksi alinta nyytinkiä ja tyttäreni tekemä ylin. Siihen eivät taitoni vielä riitä. Helmanyytinki  puuttuu,  se on tyttärellä tekeillä. Eiköhän sekin pian valmistu, kun työt kesäksi helpottavat.

Nyytingit ovat kyllä aloittelevalle nyplääjälle ystävälliset. Pienet epätasaisen kiristämisen aihettamat nystyt ja muutkin virheet näkyvät vain päivänvaloa vasten, eivät samanvärisen hameen päällä.

Essun kirjonnoissa Taito Itä-Suomen ohjeet ovat hyvät, ihan samanoloiset kuin Leena Hokkasen kirjassa Karjalaisten kansallispukujen nyplätyt pitsit – ohjeita nyytinkien nyplääjille oleva kuva. Mutta minun uudessa essussa tulee olemaan yksi poikkeus: reunanyytingit ovat harmaat. Siihen otin opin tästä museokortista:

Yllä oleva kuva on essun toisesta museokortista. Siinä on kuvattu essun kirjonnat luonnollisessa koossa. Museokorteista on tullut minulle hyväksymäni tiedon lähde. Niin Toini Inkeri Kaukosen tutkimukset, Leena Hokkasen nyytinkikirja ja Taito Itä-Suomen ohjeet häviävät, jos museokortteihin on lyijykynällä kirjoitettu toisin. Kun en päässyt katsomaan esikuvia, niin jostakin muualta tälläisen pedanttisen mummon on saatava varmuus.

Olen iloinen siitä, että kansalaisopiston kurssitoverit ja opettajamme siesivät eilen minua niin hyvin. Kiitos teille.

Olin tilanteessa, että minun piti leikata paita. Jotta pääsisin sitä ompelemaan, niin ensimmäiseksi pitää ommella reikäommel oikealle olkapäälle. Reikäompeleesta en keväällä löytänyt museokorttia, mutta kuva siitä on Toini Inkeri Kaukosen kirjassa Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut, sivu 188. Kuvasta näkyy, että pitsi on yhdistettävää reikäommelta. Ohje löytyy Taito Itä-Suomen 1990 ohjeistuksesta, tosin siellä neuvotaan tekemään nyhdännäistä.  Nämä asiat olivat ihan selvät, mutta minkä värisellä langalla tuo rihmainen väli pitää ommella? Olin koko alkuviikon tätä asiaa pohtinut, se näkyy myös purkauksestani edellisen kirjoitukseni lopussa. Nyt kun ratkaisu piti tehdä, menin ihan sekaisin.

Toini Inkeri Kaukosen ensimmäiset tutkimukset Käkisalmen puvusta ovat vuodelta 1971.  Asiakkaana on silloin ollut Käkisalmen  Rouvasväen Yhdistys, jolle alkuperäinen kappale on mennyt, mutta siitä löytyy kopio Museoviraston käsikirjoitusarkistosta. Tuossa tutkimuksessa Toini Inkeri sanoo reikäompeleen langan olevan pellavanharmaata eli tummaksi jätettyä maalikoista pellavaa, samoin kirjonnat. 19 vuotta myöhemmin samainen tutkija sanoo edellä mainitussa kirjassaan paidan kirjontojen olevan haalistunutta mustaa pellavalankaa. Taito Itä-Suomi ohjeistaa niin reikäompeleessa kuin kirjonnassa käyttämään tummanruskeaa nyytinkilankaa. Tätä soppaa hämmentää vielä se, että 1971 Toini Inkeri esittää esiliinan kirjontojen olevan sinisiä. Tuossa kirjassa hän ei puhu mitään esiliinasta, mutta vuotta myöhemmin ilmestyneessä Leena Hokkasen kirjassa Karjalaisten kansallisukujen nyplätyt pitsit – ohjeita nyytinkien nyplääjille esitellään esiliina 1:1 koossa ja niin pitseissä kuin kirjonnoissa käytetään samaa lankaa 54/3 ja väri 754. Leenalta on varmaanTaito Itä-Suomi saanut neuvoja.

Neljä opetustuntia eilinen kurssi kesti ja kaiken aikaa puhuin tästä. Opettaja sanoi, että sinun pitää itse päättää. Tietysti hän sanoi niin, olisin itse hänen asemassaan tehnyt samoin. Jos langan värin oletetaan olevan haalistunutta harmaata, niin pitääkö silloin tälläinen mahdollisimman tarkkaan jäljennetty vaate tehdä uudenveroisella mustanruskealla värillä vai esikuvissa tällä hetkellä olevilla haalistuneilla väreillä?

Ratkaisuani tulivat auttamaan museokortit. Olin niiden ohjeistamana jo kesällä ostanut samaa paksuutta olevaa väriä 755, jota käytetään Räisälän puvun nyytingeissä. Puhuin tästä ja opettaja kysyi: ”Mitä sinä luulet sen värin olevan? Vastasin: ”Haalistunutta mustaa.” Ongelmani oli ratkaistu. Puhuminen ja kuulluksi tuleminen auttaa aina, on sitten kyse jostakin suuremmasta ongelmasta elämässään tai langan väristä. Yhdessä tämän jälkeen luimme kortit:

Tämä asia ei varmaan olisi ottanut näin koville, jos minulla ei olisi ollut 38 vuoden takaista kokemusta asiasta.  Silloinhan tein ensimmäisenä vuonna äitini vanhaan hameeseen itselleni hartuuksia, paitaa ja esiliinaa. Kerroin äitini 30-luvun esiliinassa olleen tummat värjätyt pitsit.  Taito Itä-Suomen = Mikkelin läänin kotiteollisuusyhdistys Piikkopuodin ohjaaja sanoi minulle, että uusi tutkimus on selvittänyt, että pitsit ovat luonnonväristä pellavaa, niin reikäompeleessa kuin esiliinassakin. TosinToini Inkeri oli  jo 1971 sanonut, että esiliinan pitsien olevan tumman ruskeaa pellavaa. Silti hän oli tyytyväinen edellä mainitun kirjan kuvaan, sivu 179. Mitäs minä tuohon, tyydyin asiaan ja nyt sama juttu tuli uudelleen vastaan vielä sekaisempana. Äitini puvussa muuten ei ollut reikäommelta olkapäällä, vaan sinne ommeltiin pala esiliinan pitsiä, joka aina pesussa piti ratkoa pois, koska laski väriä.

Kuvan pitsit ovat tädilleni vuotta myöhemmin ompelemastani puvusta. Silloin 1979 ei tiedetty nyytingeistä vielä mitään. Kaunista! Tulevan esiliinani tummanruskeat nyytingit näyttävät saman väristä hametta vasten vain mustilta raidoilta. Aina ei voi voittaa.

Laitan kuvan kötsikästäni. Papelointi on nyt seisonut joulukuun alusta saakka, mutta kyllä se siitä vähitellen etenee. Hankalaa se kyllä on, onneksi tyttäreni papeloi jo yhden poikittaisnyytingin, sen hankalimman, ja hän on luvannut tehdä myös alalaidan nyytingin.

Tässä kuvassa on esiliinan laitojen kapeaa nyytinkiä, missä kulkee kaksi valkoista lankaa. Harmaan tein saatuani uutta lankaa ja toisen tummanruskeista laitoin nuken esiliinaan. Vielä ennen joulua en ollut seonnut värin kanssa, vaan yhä pidin museokortteja oikeina tiedonlähteinäni. Oikealla oleva tumman ruskea, näyttää mustalta, on pesty.

Otsikkokuvassa on sitten tänään valmistunut rihmainen väli harmaalla. Tästä jatkan yhtä jaksoisella katesaumalla etupuolelta taakse, jonka jälkeen leikkaan pääaukon ja sepaluksen. Kirjon ne ja sitten hihoihin. Nyt olen taas intoa täynnä.

Härkäviikot ovat menossa. Tulin vasta maanantaina joulunvietosta ja nyt on sitten arki edessä. Eihän sitä voinut aikaisemmin tulla, kun oli niin ihmeelliset ilmat. Kauan olen elänyt, mutta tuollaista en ole kokenut kuin lapsena, mitä otsikkokuvassa näet.

Ihan ensimmäisenä tänä vuonna esittelen täällä Kaija Karoliinan. Nukke on ollut mukana joulutervehdyksissäni ja esiintynyt kahdessa fb-ryhmässä, mutta kun on kyse Käkisalmen kansallispuvusta, niin ehdottomasti myös tänne.

Nukkehan oli jo keväällä alushameisillaan täällä blogissa. Tuolloin lupasin lapsenlapselleni tehdä nukelle samanlaisen kansallispuvun kuin hänellä itsellään on. Lapset kasvavat nopeasti ja pian ei nukkeleikit nyt 8-vuotiasta enää kiinnosta, joten päätin koota itseni ja laitoin nuken vaatteet ensisijalle jouluvalmisteluissani.

Toista viikkoa siinä meni, kun huomioin vetopoimutuksen kuivumisajan mukaan. Täyspäiväisesti näpräsin saumoja, kirjontoja, pirtanauhoja, sukkia …  Hauskaahan se oli, ihan mukavaa päästä itsekkin näin leikkimään nukella. Lopputulokseen olen aika tyytyväinen.

Nyt on niin, että nuken vaatteet ovat enemmän esikuviensa mukaisia, kuin lapsenlapseni 70-luvun lopulla tehty puku. Itse kun noita kuvia katselen, niin silmiini kumminkin aina käy essun poikittaisnyytininkien valkoiset langat häiritsevinä. Ne kuuluvat vain reunanyytinkeihin, mutta kun olin opetellut papelointia juuri tuolla kapealla nyytingillä, niin sitä oli ja kötsikässä seisoi hieman leveämpi nyytinki, joten en päässyt nukelle tekemään koko tummia poikkikittaispitsejä.

Siinäpä nyt Kaija Karoliina seisoo täysin tietoisena, että edustaa viidettä sukupolvea Käkisalmen kansallispuvun käyttäjänä (nukkeäiti on neljättä sukupolvea). Hän on kirkon alla, jonka rakennuttamisessa hänen esi-isänsä kuuden sukupolven takaa oli merkittävässä asemassa.

Tämä pyllistyskuva on otettu pirtanauhojen takia. Nauha on Theodor Schvindtin Nauhakoristeiden malli 73,  sääriside, joka on  otettu talteen Käkisalmesta. Tämä kapea malli sopii paremmin nukelle, kuin se mitä käytämme nykyisten pukujemme kanssa ja on linkin kuvassa alimpana oleva pellavapohjainen punavihreä nauha.

Huomenna on sitten kevätlukukauden ensimmäiset kansallispukukurssin tunnit. Paita tulee olemaan minulla ensimmäisenä työn alla. Olen valmistautunut tunneille harjoittelemalla olkapään reikäommelta ja lukenut eri lähteistä paidan ja sammalla esiliinan värejä ja kirjontjen malleja. Tavattomasti harmittaa, että eri lähteet antavat ristiriitaisia tietoja ja en pääse Kansallismuseon varastolle katsomaan itse, miten asia todellisuudessa on. Kysyin nimittäin sinne pääsyä ja tälläisen vastauksen sain.

Nyt se on valmis, uusi kansallispuvun hameeni. Konstikasta oli tehdä, siinä oli oikeasti vaikeita paikkoja, mutta sitten ihan typerää tarkaamattomuuttani, joka pisti moneen kertaan purkamaan. Nyt laitan ihan ensimmäiseksi otsakekuvaksi uuden hameeni takakolmion. Saman kohdan, mikä oli äitini hameen hartuuksista edellisessä kirjoituksessani.

Käkisalmen maalaiskunnan Norsjoen kylästä on saatu talteen se hartuushame, joka esiintyy monessa jukaisussa tuon hametyypin edustajana. Nyt hame on vielä  Kansallismuseon perusnäyttelyssä olevan nuken päällä. Perusnäyttelyä uusitaan, että jos haluat Norsjoen emännän hameineen nähdä, niin käy pian katsomassa.

Tässä kuvia hameen museokorteista: ensimmäinen kirjoitetusta kortista, toinen hameesta edestä ja kolmas takaa. Kaikki kolme kuvaa ovat minun ottamia kansallismuseon kortistolla ihan luvan kanssa.

Toini Inkeri Kaukonen kirjassaan Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut sanoo tästä hameesta: ”Täysvillainen vetopoimutuksella laskotettu musta sarafaanityyppinen hartiushame Käkisalmen maalaiskunnasta. Helmus ja kainaloihin ulottuva   puna-valkoisella kankalla reunustettu liiviosa ovat punaista verkaa.” ( En minä noita kantteja nyt ihan punavalkoiseksi sanoisi. Tulin lisäämään tämän sulkulausukkeen, kun hoksasin sanan punavalkoinen ja olin jo kanttini laittanut enemmänkin äitini hartuuksien kantivärien pohjalta.)

Erittäin hankala vaihe oli löytää oikeann tyyppistä nauhaa hartuusosan reunoihin, no kangaskin olis kelvannut, kun noita Toini Inkerin sanoja katsoo.  Kun nauhan laittaa niin sen pitää olla läpiommeltua, eikä liian koreeta. Olen varmaan vuoden etsinyt sopivia nauhoja, niitä on tullut ostettuakin aika monenlaisia. Eniten nauhoja olen nähnyt Karnaluksissa, ne ovat siellä tavattoman koreita. Nyt Martin markkinoiden aikaan myymälän perähuoneesta löysin vaatimattomamman näköisiä, se on tuo lähempänä kasvoja oleva nauha. Tosin se oli hankalaa ommella, koska käänsin edestä keltaisen reunan pois. Sinivalkean nauhan löysin viime kesänä karjalaiselta torilta Hyvinkäällä, myyjä oli sen Vuorelman jälkeenjääneistä tavaroista löytänyt.

Tässä ovat viimemetreille päässeet nauhani Tuo sinipunakeltainen oli minusta liian tummaa, muuten tosi hyvää ja helposti ommeltavaa. Nauha on aikaisempi karnaluksostos. Punavalkovihreä ripsityyppinen oli vähän paksuhkoa, kyllä se kahtena pätkänä olisi riittänyt, mutta sitä käyteään jossain kansallipuvussa, oiskohan Rautu-Sakkola, joten jätin laittamatta. Nauha on Vuorelman jälkeenjättämiä. Laittamani keltainen nauha oli samantyyppistä, mutta ohuempaa.

Tässä sitten tuo koko hameeni. Vetopoimutetun hameosan sain valmiina. Puvun teko oli joltain jäänyt kesken ja se tuotiin Mikkelin tuuletukseen myyntiin. Minulla oli kerrankin tuuria.

Veropimutetun hameen ompeleminen liiviosaan oli tosi hankalaa, kaksi päivää siinä meni eestaas harsiessa, prässätessä ja muutenkin tunaroidessa. Vekit ovat tiukat, onneksi tuli kesällä tehtyä kaksi runsasta alushametta, joten saan perän tuolla hameella  leviäksi kun laitan ne molemmat päällekkäin.

Toini Inkeri kirjassaan kertoo miten nuo vetopoimutuslaskokset ennen tehtiin, kannattaa lukea kirjan sivulta 182. Laskokset tulivat niin tiukoiksi, että hameen kantaja joutui aluksi sipsutelemaan pienin askelin – ei siis ihme että minä tarvitsen kaksi alushametta päällekkäin.